Se mistä kaikki alkoi on kait kaiken sen mitä tänään olen syy ja seuraus vaikkakin minusta se, että alkio sikiö vauva mikä lie, tuskin on syyllinen siihen mitä jo valmiina oleva maailma on sen eteen tehnyt, että lapsi on syntymä.
Näihin minun tuntemuksiini nämä alkutiedot ovat kuitenkin oleellisia ja välttämättömiä.
Kuitenkin minun lähtökohtani ovat olleet enenmmän tai vähemmän sekalaiset eikä vähiten siksi etten niistä juurikaan tiedä muuten kuin mitä olen joskus lukenut ja kuullo puheita kuunnellut. Lukemani tekstit olen pikaistuksissani hävittänyt ja kaikki mitä tiedän on hataran muistini varassa.
Mutta aloitan tämän blogin pitämisen muististani kaivamien faktoihin nojautuen ja toivon, ettei siitä paljonkaan olisi keksittyä.
Olen syntynyt marrakuun maanantaina lähes neljäkymmentä vuotta sitten. En ole varma, mutta muistookseen Helsingissä joko kätilö opistolla tai naistenklinikalla.
Perheeseeni on tuolloin kuulunut kolme veljeäni ja biologinen äitini johon minulla ei ole minkäänlaisia tunne yms. siteitä. Minulle hän on täysin vieras ihminen.
Kaksi vanhempaa veljeäni on siittänyt eri mies kuin minut ja vain reilun vuoden vanhempi veljeni. Meidät kaikki on kuitenkin laitettu tuon ”ensimmäisen” miehen sukunimen alle syystä jota tiedä en, voi olla että äitimme on tuolloin ollut sukunimeltään sama joka tuon asian selittäisi. Olen lukenut, että biologinen isäni on tunnustanut isyytensä vasta seuraavan vuosikymmenen alkupuoliskolla ja tuohon aikaan minun elämäni on heittänyt härän pyllyä jo monet kerrat.
Ilmeisesti biologinen äitini on joutunut pian syntymäni jälkeen jonkinlaiseen parantolaan ja meidät lapset on huostaan otettu ja sioitettu lastenkotiin koska neuvolakorttini tiedot loppuvat alle neljään kuukauteen.
Biologisella äidillä ei ole ollut ilmeisesti haisuakaan mitä meille lapsille on tapahtunut ja vasta parantolasta päästyään hänelle on kerrottu faktat ja silloin kaikki oli jo tavallaan myöhäistä.
Myöhäistä siksi, että minua ja nuorinta veljeäni eli häntä jolla sama isä kuin minulla oli jo alettu sioittaa uuteen perheeseen ns. sunnuntai-lapsiksi.
Biologinen äitini on kyllä yrittänyt saada meitä lapsia takaisin, mutta hänen oma elämän tilanteensa on tuolloin ollut enemmän ja vähemmän hankala eikä siihen olisi voitu antaa lapsia kasvamaan.
Muistan välähdyksen omaisena muistikuvana pätkän lapsuudestani jolloin seisoimme veljieni kanssa jonkun kerrostalon parvekkeella valokuvattavana ja seuraava välähdys on kun istun auton takapenkillä veljeni vieressä. Tietojeni mukaan en tuolloin ole ollut kuin pari vuotias.
Aikaa lastenkodin ajoilta en juuri muista vaan nuo muistissani olevat asiat ovat myös tuollaisia muistikuva välähdyksiä. Muistan saunan jonne mentiin jyrkkiä kiviportaita jonnekin alas ja yläsängyn jossa heräsin keskelle pimeää ja ilmeisesti huutooni vastattiin sillä, että minut haettiin huoneesta pois ja istuin jonkun, ilmeisesti hoitajan sylissä ja kolmas välähdys on lapstenkodin pihalta josta muistan vanhan kaksikerroksisen aittarakennuksen jonka yläkertaan vei portaat ulkokautta.
Nuo välähdykset ovat siitä mielenkiintoisia, että olen ollut hyvin pieni lastenkoti aikanani sillä pääsin sijaisperheeseen lopullisesti täytettyäni neljä. Siksi en koskaan myöhemmin ole aliarvioinut lasten muistia muistaa asioita hyvinkin pienestä. Olisiko siis oikeasti niin, että ihminen muistaa vain hyviä asioita ja ikävät kokemukset jotenkin ajan saatossa pyyhkiytyvät pois ikään kuin niitä ei olisi ollut?
Vuoden ja parin kuukauden ikäisenä minut kuitenkin sioitettiin siaiskotiin aina viikonloppujen ja siaisvanhempieni lomien ajaksi ja vähitellen minut siotettin heille kokonaan ja minusta tuli heidän lapsensa aivan kuin olisin biologinen kaikkien lakipykälien ja testamentti-asiakirjojen perusteella olettaa voisi.
Veljeäni yritettiin myös sioittaa samaan perheeseen, kuitenkaan siinä onnistumatta sillä vanhempana veljeni ymmärsi jo ettei tää ole oikea äiti ja isä. Me olimme olleet veljeni kanssa kuin siiamilaiset kaksoset aina yhdessä ja siksi toivottiin, että meidät saataisiin samaan perheeseen. Veljeni pääsi takaisin biologisen äitimme luokse kun hänen elämän tilanteesa oli vakiintunut ja rauhoittunut. Kaksi vanhempaa veljeäni olivat jo kotiutuneet lastenkotiin eikä paluu ollut enää viisas ratkaisu.
No, tästä alkaa oikeastaan vasta minun elämäni vaikkakin tietyt kriteerit hylkiölle oli ollut jo syntymästä alkaen vaikka uskonkin, etten minä biologiselle äidilleni ollut hylkiö tai harmi siinä kuin veljenikään, mutta hänen henkinen terveytensä ei vaan kestänyt olla yksinhuoltaja neljälle lapselle seitkytluvun suomessa ruotsin kielisenä. Niin biologisen äitini koti kieli on ruotsi jota minä ihme kyllä en ole koskaan oppinut puhumaan.
Hylkiö, sana voi kuulostaa pahalle ja kovalle, mutta se minä olin ja olen edelleen, tietenkään en sitä tajunnut lapsena. En tietenkään, minulle kerrottiin vain, että olin isälle ja äidille todella tärkeä ja odotettu lapsi kun biologisia lapsia ei ollut eikä voinut tulla isän nuorena sairastaman sikotaudin ja äidin arpeutuneen kohdun takia joka oli vioittunut ilmeisesti kohdun ulkopuolisen raskauden myötä ja äidillä oli ollut myös vatsatubi joka sekin osaltaan on varmaan vaikuttanut siihen ettei lasta ollut tullut hoidoista yms. huolimatta ja adoptio oli ollut ainut vaihtoehto lapsen saannille.
No miksi sitten tunnen itseni hylkiöksi vaikka olinkin toivottu ja rakastettu?
Syy ovat olleet alusta lähtien ainakin jossain määrin ns. sukulaiset. Jos ei suoraan niin kautta rantain on minulle rivien välistä ilmoitettu, etten kuulu sukuun millään muotoa eikä mikään mikä on vanhempieni ole koskaan minun vaikka siitä on mustaa valkoisella ja äitini vakuuttelut, että kaikki mikä on hänen on hänen kuoltuaan minun.
Isäni on kuollut jo aika päiviä sitten, eikä suru laannu koskaan niin paljon ettenkö itkisi aina häntä miettiessäni. Nytkin kyyneleet virtaa pitkin poskiani muistellessani tuota hyvää ihmistä joka antoi minulle pohjan elämään ja hyväksyi minut ehdoitta vioistani ja puutteistani huolimatta ja jonka rakkauden turvassa lapsuuteni oli edes jollain lailla auvoinen. Yhtään äitiäni väheksymättä joka näin vanhempana on minulle ollut korvaamaton tuki ja apu niin henkisesti kuin taloudellisesti ja jolle antaisin kymmenen miljoonaa heti jos voittaisin lotossa. Äidin vuoksi tekisin tänään mitä vain jotta hänen vanhuutensa olisi edes jossain määrin elämisen arvoista. Kukaan ei pysty koskaan katkaisemaan sitä sidettä joka minun ja äitini välillä on eikä kellään ole asiaa asettua meidän välillemme. Minä hoidan äitini hautaan saakka ja huolehdin hänestä kuten hän huolehti minusta silloin kun minä olin lapsi.
Kun tarha tieni alkoi aloin ymmärtää, että en oikeasti ollutkaan kiva ja hyväksytty ja sain heti tuntea muiden lasten kohdalta hyljeksintää ja vieroksuntaan ja leikit kävivät yksinäisiksi. Vain yksi poika piti minusta ja vaikken enää siinä vaiheessa ollutkaan veljeni seurassa enkä varmaan häntä muistanutkaan niin luultavasti juuri siksi tykkäsin tuosta pojasta todella kovasti. Ja viimeisellä kerralla kun hänet näin hänet komennettiin antamaan minulle tarhalaisten tekemän nuken syntymäpäivä- ja läksiäislahjaksi.
Muutimme tuolloin kerrostalosta omakotitaloon ja kaupungin osasta toiseen ja nin loppui se tarhavaihe. Seuraava hoitopaikkani oli perhepäivä hoitajan luona ja siellä tunsin kuuluvani joukkoon kun hoitotäti vaati, että kaikkien oli leikittävä yhdessä eikä ketään saanut jättää yksin. Noista ajoista minulla on vain hyviä muistoja ja lämmöllä muistelen jo edes mennyttä hoitotätiäni aina silloin tällöin.
Mutta entäs kotona? No uusi koti ihan eri paikassa toi kotioloissa taas uudet haasteet.
Naapuristossamme asui likipitäen saman ikäisiä tyttöjä kolme minun lisäksen joista kaksi olivat sisaruksia. No asetelma olisi voinut olla mitä ihanteellisin, mutta viimeisenä naapuristoon tulleena en oikein koskaan tullut täysin hyväksytyksi. Usein jäin leikkien ulkopuolelle tai minua ei vain yksinkertaisesti muistettu pyytää mukaan. Koin usein tuossa joukkiossa itseni ulkopuoliseksi ja riippakiveksi joka oli pakko ottaa mukaan vaikka oikeasti ei olisi haluttu. Ja siksi yläasteelle siirtyessäni katkaisin välini heihin lopullisesti. Kyllä he vielä joskus kävivät minua kysymässä ulos, mutta pidin pääni ja poltin sillat takanani.
Koko peruskoulun ajan olin koulukiusattu ensin poikien ja suurimmalta osalta tyttöjenkin puolelta ja vain harva ihminen loppujen lopuksi kelpasi minullekaan kaveriksi. Tavallaan varmaan rakensin itselleni suoja muurin tuolla tavalla. Olen aina viihtynyt parhaiten vain yksikseni pienenä autoilla leikkiessä tai legoilla rakentaen ja vanhempana pyöräretkilläni ja lenkeillä musiikkia kuunnellen tai kotona oman huoneen turvassa lukien ja piirtäen.
Ala-asteella minulla oli vain yksi hyvä ystävä jonka kanssa tehtiin vapaallakin kaikkea kivaa, mutta koska hänellä oli hauskaa myös muiden luokkamme tyttöjen kanssa jotka vieroksuivat minua, jäin usein yksin välitunneilla ja koulun jälkeen huonona oppijana aika meni läksyjä tehdessä.
Ylä-asteelle siirtyessäni minulle tuli kaksi uutta kaveria jotka hyvin pian katosivat elämästäni sillä tunsin itseni kolmanneksi pyöräksi. Ylä-asteella sain kuitenkin erään sukulaistytön kaverikseni. Hän oli myös muiden hyljeksimä, vaikkakin paljon kovempi kuin minä ja niin yhteisten tuttaviemme kautta olimmekin kaveruksia koko ylä-asteen ajan.
Muuten olin aika yksinäinen sillä koulukiusaaminen oli osaltani hyvin rankkaa, ei minua lyöty eikä tönitty eikä reppuani rikottu, mutta henkinen väkivalta oli joka päiväistä niin tytöjen kuin poikein osalta. Ylä-aste aikana minä kuitenkin opettelin kasvattamaan itselleni kovan ulkopanssarin ja annoin aika ajoin tulla samalla mitalla takaisin. Toki minulle naurettiin,mutta päätin silloin ettei haukku haavaa tee enkä saa näyttää ulos miltä tuntuu.
Kotona näistä asioista vaikenin kuin muuri sillä äiti suhtautui kiusaamiseeni hälläväliä meinigillä kun asian otin ala-asteella puheeksi ja silloin päätin, että vaikka sattuu niin pidän nää asiat omana tietonani ja kielikellon mainetta myöskin peläten nielin pahan oloni.
Ammattikouluun siirtyessä jäi kiusaaminen.
Sain heti ystäviä ja yhdestä ystävästä tuli elämän ikäinen ystävä näihin päiviinasti ja toivo, että ystävyytemme jatkuu jollain tasolla hautaan saakka vaikka ongelmitta ei ollakaan säästytty osittain minun hankalan luonteeni vuoksi.
Ulkopuolinen oloni ei ole koskaan täysin jäänyt vaikka olenkin kasvanut henkisesti ja saanut itsetuntoani korjattua vuosien saatossa ja myös rohkeapi minusta on tullut sanomaan miltä tuntuu vaikka paljon onkin matkaa edessä.
Toivottavasti tää lapsuus/nuoruus osio on avannut vähän miksi tunnen itseni hylkiöksi. Jos tää minun tarinani auttaa jota kuta toista samankaltaisessa ristiaallokossa seilaavaa niin se olisi paras kiitos.